Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa, varsinkin öisin. Pimeys ei minua haittaa - oikeastaan täällä on paljon valoisampaa kuin Helsingissä. Tarkoitan silloin kuin pitää eli aamuisin ja päivällä, kiitos kartanon lukuisten suurten ikkunoiden. Helsingin-asuntomme, tuo pieni hevostalli - niin ihana kuin se onkin - sijaitsee pimeällä sisäpihalla korkeiden kerrostalojen katveessa. Auringon valo ei sinne yllä.
Oudointa näin muutaman yön nukkumisen jälkeen on se, etten aamulla herää ensimmäisen ratikan kolkuttamiseen joskus viiden ja kuuden välillä. Siihen nimittäin tottui 24 vuoden Katajanokalla asumisen jälkeen. Nelonen vei ja toi, milloin minnekin, mutta aina se kulki olinpa itse liikkeellä tai en. Se oli tieto siitä, että elämää on, on ollut ja tulee olemaan. Ratikka, merkitset minulle samaa kuin kaupunki. Mitä muuta minulla on täällä, "jossakin" Porin takamailla kuin tämä remonttikohde: kartano? Ei kerrassaan mitään. Yyteri, unelmien hiekkarannat, totta, ihan vieressä. Hiekka vain, lumen valkoinen hiekka vain. Muuta ei jäljellä rakkaudestain kuin hiekka vain. Kaihoisat sävelet nousevat pintaan.
Kun katson ulos makuuhuoneen ja salien ikkunoista, näen peltoja silmän kantamattomiin, ei ole nyppylää eikä mäkeä, suurta merenpohjaa vain. Kun juon aamukahviani keittiössä, katselen sisäpihalle. Pihaa suojaavat maailman pisin kivinavetta, makasiini ja pihasauna, rakennusta toisen perään. Olen turvassa.
Lipputanko keskellä pihaa on valmiina liputuspäiviin. Lippu löytyi kodinhoitohuoneen kaapista kauniisti laskostettuna. Muistan, miten rippikoululeirillä jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni solmimaan ja nostamaan lipun salkoon erään pojan kanssa. Teeskentelin osaavani solmut, mutta lippu ei hievahtanut senttiäkään ylöspäin. Se häpeä jäi painajaismaisena mieleeni. Tuossa nyt uusi tanko odottaa opetettavaansa.
Lähimpänä keittiön suurta ikkunaa on kolme vanhaa omenapuuta, jotka kuulemma kukkivat jumalaisesti ja kantavat hedelmää sen mukaan. Yhdessä niistä on niin makeat hedelmät, ettei niitä voi syödä. Haluanpa kokea. Mutta syksy, älä tule vielä! Anna minulle aikaa.
Kun kaikki talon sisäovet ovat auki, käy armoton veto ja suorastaan tuuli. Riennän jo katsomaan, ovatko ulko-ovet auki. Kiinni ovat. Ikkunat on uusittu jokunen vuosi sitten. Mistä sitten vetää? Nurkat näyttävät siisteiltä. Jospa veto ei olekaan todellista vaan mieleni tekosia. Niin paljon tapahtuu ja niin paljon pitäisi tapahtua, että se saa myös ilman kiertämään ja suorastaan juoksemaan.
Puhun välillä menneessä muodossa. Puolikas minusta, mutta korostan, vain puolikas asustaa täällä, remontin keskellä. Puolikas on Helsingissä, absolut. Outo olotila.
Taidanpa jättää tämän päivän askareeet pieniin. On kiirastorstai. Käyn kotikappelissani ja sytytän kynttilän. Pitkäperjantaina Lapin hiihtoladuille. Toisenlainen rehkiminen ja hilluminen on siellä vastassa, nimittäin yksi suurista rakkauksistani: hiihto.
Oudointa näin muutaman yön nukkumisen jälkeen on se, etten aamulla herää ensimmäisen ratikan kolkuttamiseen joskus viiden ja kuuden välillä. Siihen nimittäin tottui 24 vuoden Katajanokalla asumisen jälkeen. Nelonen vei ja toi, milloin minnekin, mutta aina se kulki olinpa itse liikkeellä tai en. Se oli tieto siitä, että elämää on, on ollut ja tulee olemaan. Ratikka, merkitset minulle samaa kuin kaupunki. Mitä muuta minulla on täällä, "jossakin" Porin takamailla kuin tämä remonttikohde: kartano? Ei kerrassaan mitään. Yyteri, unelmien hiekkarannat, totta, ihan vieressä. Hiekka vain, lumen valkoinen hiekka vain. Muuta ei jäljellä rakkaudestain kuin hiekka vain. Kaihoisat sävelet nousevat pintaan.
Kun katson ulos makuuhuoneen ja salien ikkunoista, näen peltoja silmän kantamattomiin, ei ole nyppylää eikä mäkeä, suurta merenpohjaa vain. Kun juon aamukahviani keittiössä, katselen sisäpihalle. Pihaa suojaavat maailman pisin kivinavetta, makasiini ja pihasauna, rakennusta toisen perään. Olen turvassa.
Lipputanko keskellä pihaa on valmiina liputuspäiviin. Lippu löytyi kodinhoitohuoneen kaapista kauniisti laskostettuna. Muistan, miten rippikoululeirillä jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni solmimaan ja nostamaan lipun salkoon erään pojan kanssa. Teeskentelin osaavani solmut, mutta lippu ei hievahtanut senttiäkään ylöspäin. Se häpeä jäi painajaismaisena mieleeni. Tuossa nyt uusi tanko odottaa opetettavaansa.
Lähimpänä keittiön suurta ikkunaa on kolme vanhaa omenapuuta, jotka kuulemma kukkivat jumalaisesti ja kantavat hedelmää sen mukaan. Yhdessä niistä on niin makeat hedelmät, ettei niitä voi syödä. Haluanpa kokea. Mutta syksy, älä tule vielä! Anna minulle aikaa.
Kun kaikki talon sisäovet ovat auki, käy armoton veto ja suorastaan tuuli. Riennän jo katsomaan, ovatko ulko-ovet auki. Kiinni ovat. Ikkunat on uusittu jokunen vuosi sitten. Mistä sitten vetää? Nurkat näyttävät siisteiltä. Jospa veto ei olekaan todellista vaan mieleni tekosia. Niin paljon tapahtuu ja niin paljon pitäisi tapahtua, että se saa myös ilman kiertämään ja suorastaan juoksemaan.
Puhun välillä menneessä muodossa. Puolikas minusta, mutta korostan, vain puolikas asustaa täällä, remontin keskellä. Puolikas on Helsingissä, absolut. Outo olotila.
Taidanpa jättää tämän päivän askareeet pieniin. On kiirastorstai. Käyn kotikappelissani ja sytytän kynttilän. Pitkäperjantaina Lapin hiihtoladuille. Toisenlainen rehkiminen ja hilluminen on siellä vastassa, nimittäin yksi suurista rakkauksistani: hiihto.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentit tervetulleita. Loukkaavat kommentit poistetaan.