Ennen kuin sukellan hyiseen ilmaan ulos hakemaan pajunkissoja, kurkistin kaappeihin, mitä pääsiäisrekvisiittaa niistä löytyisi.
Kanaemo ja kuusi tipua -posliiniastia on peräisin Firenzestä tai Florencesta, miten vain. Hankin sen äidilleni lahjaksi jo 1980-luvulla. Tiput markkeerasivat meitä kuutta lasta. Kun äitini kuoli, sain kanaperheen itselleni. Laitoin siihen juuri suklaamunia, virpojien palkkaa, jos vaikka tulisivat käymään ja lausuisivat"Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle".
Keittiön lasikaapeissa on myös savipupuja ja lintuja. Kaksi munakuppia, toisessa kukko ja toisessa kana, löysin Ruotsista 90-luvulla palatessamme Norjasta hiihtämästä. Olimme ajaneet jo läpi yön. Viiden aikaan aamuyöstä kuskina toiminutta Perttiä rupesi väsyttämään. Hän varttoi ensimmäistä levähdyspaikkaa. Sitä saimme hieman odotella. Kun se vihdoin tuli kohdalle, Pertti ei ehtinyt reagoida, vaan ajoi ohi. Mitäpäs jos palaisimme, tuumasimme. Seuraavaan voi vielä olla matkaa.
Palasimme ja Pertti kävi nukkumaan. Minäkin ummistin silmäni, mutta uni ei tahtonut tulla. Avasin oven ja päätin ottaa raitista ilmaa. Levähdyspaikalla oli neljä isoa pystyroskista. Tapojeni mukaan kurkistin ensimmäiseen roskikseen. Nostin kannen. Hieraisin hieman silmiäni: roskiksen päällä oli käsin kirjaillun suuren lasivadin päällä somasti kaksi munakuppia, kukko ja kana, ihan kuin me kaksi.
Ei siinä vielä kaikki: lasivadin alla oli kokonainen roskakorillinen erilaisia astioita, kannuja, vateja, lautasia, kippoja ja kuppoja. Avasin toisen roskalaatikon ja kolmannen ja neljännenkin. Sama juttu kaikissa. Herätin kuskin ja kerroin löydöstäni. Hän pomppasi ylös ja ryhtyi hommiin. Unen tarve kaikkosi. Lastasimme auton kattoa myöten täyteen roskiskamaa. Emme edes harmitelleet, kun neljännen roskiksen lähes kaikki posliinit olivat menneet rikki. Auto oli jo täynnä, eivätkä ne olisi mahtuneet enää kyytiin. Viimeisiä astioita ei oltu enää jaksettu asetella hellästi siinä toivossa, että joku ne löytäisi.
Monta kertaa olemme etsineet tapahtumalle teoriaa. Kuka, ketkä ja miksi astiat hylättiin tienvarsiroskiksiin? Paras ja ehkä oikeaan osunut teoria voisi olla tällainen: Pariskunta on tullut selvittämään rouvan isoäidin mökin jäämistöä. Pakkaamiseen ja tavaramäärään tuskastuneina he ovat alkaneet riidellä. "Mihin tämän kaiken kamalan roinan kuvittelet meillä mahtuvan", mies ärjyy puolisolleen. Puoliso itkee ja huutaa takaisin: "Okey, tuossa on ensimmäinen roskis, kippaa vain kaikki sinne!" Ja näin tapahtuikin. Lasivadille nätisti asetellut kana- ja kukkomunakupit odottivat selvästi meitä kahta, jotka tarjosivat niille uuden, hyvän kodin.
Myöhemmin Ruotsin levähdyspaikan roskistavarat ovat huvenneet. Niistä on ollut varaa jakaa muillekin. Roskislöytöjä on annettu häälahjoiksi tai muuten vain lahjoiksi tutuille ja tuntemattomillekin. Mutta nämä munakupit, ne pysyvät itselläni.
Munakupit ovat ehkä ihanin roskislöytöni.
Firenzen kanaemo poikineen on saanut kannettavakseen suklaamunia.
Maatuskoja Pietarista.
Edesmenneelle Kiti-kissalle ystäväni tekemä lasimirri. Posliinimirri on myös lahja.
Kanaemo ja kuusi tipua -posliiniastia on peräisin Firenzestä tai Florencesta, miten vain. Hankin sen äidilleni lahjaksi jo 1980-luvulla. Tiput markkeerasivat meitä kuutta lasta. Kun äitini kuoli, sain kanaperheen itselleni. Laitoin siihen juuri suklaamunia, virpojien palkkaa, jos vaikka tulisivat käymään ja lausuisivat"Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle".
Keittiön lasikaapeissa on myös savipupuja ja lintuja. Kaksi munakuppia, toisessa kukko ja toisessa kana, löysin Ruotsista 90-luvulla palatessamme Norjasta hiihtämästä. Olimme ajaneet jo läpi yön. Viiden aikaan aamuyöstä kuskina toiminutta Perttiä rupesi väsyttämään. Hän varttoi ensimmäistä levähdyspaikkaa. Sitä saimme hieman odotella. Kun se vihdoin tuli kohdalle, Pertti ei ehtinyt reagoida, vaan ajoi ohi. Mitäpäs jos palaisimme, tuumasimme. Seuraavaan voi vielä olla matkaa.
Palasimme ja Pertti kävi nukkumaan. Minäkin ummistin silmäni, mutta uni ei tahtonut tulla. Avasin oven ja päätin ottaa raitista ilmaa. Levähdyspaikalla oli neljä isoa pystyroskista. Tapojeni mukaan kurkistin ensimmäiseen roskikseen. Nostin kannen. Hieraisin hieman silmiäni: roskiksen päällä oli käsin kirjaillun suuren lasivadin päällä somasti kaksi munakuppia, kukko ja kana, ihan kuin me kaksi.
Ei siinä vielä kaikki: lasivadin alla oli kokonainen roskakorillinen erilaisia astioita, kannuja, vateja, lautasia, kippoja ja kuppoja. Avasin toisen roskalaatikon ja kolmannen ja neljännenkin. Sama juttu kaikissa. Herätin kuskin ja kerroin löydöstäni. Hän pomppasi ylös ja ryhtyi hommiin. Unen tarve kaikkosi. Lastasimme auton kattoa myöten täyteen roskiskamaa. Emme edes harmitelleet, kun neljännen roskiksen lähes kaikki posliinit olivat menneet rikki. Auto oli jo täynnä, eivätkä ne olisi mahtuneet enää kyytiin. Viimeisiä astioita ei oltu enää jaksettu asetella hellästi siinä toivossa, että joku ne löytäisi.
Monta kertaa olemme etsineet tapahtumalle teoriaa. Kuka, ketkä ja miksi astiat hylättiin tienvarsiroskiksiin? Paras ja ehkä oikeaan osunut teoria voisi olla tällainen: Pariskunta on tullut selvittämään rouvan isoäidin mökin jäämistöä. Pakkaamiseen ja tavaramäärään tuskastuneina he ovat alkaneet riidellä. "Mihin tämän kaiken kamalan roinan kuvittelet meillä mahtuvan", mies ärjyy puolisolleen. Puoliso itkee ja huutaa takaisin: "Okey, tuossa on ensimmäinen roskis, kippaa vain kaikki sinne!" Ja näin tapahtuikin. Lasivadille nätisti asetellut kana- ja kukkomunakupit odottivat selvästi meitä kahta, jotka tarjosivat niille uuden, hyvän kodin.
Myöhemmin Ruotsin levähdyspaikan roskistavarat ovat huvenneet. Niistä on ollut varaa jakaa muillekin. Roskislöytöjä on annettu häälahjoiksi tai muuten vain lahjoiksi tutuille ja tuntemattomillekin. Mutta nämä munakupit, ne pysyvät itselläni.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentit tervetulleita. Loukkaavat kommentit poistetaan.